Vaellus Urho Kekkosen Kansallispuistossa

Perjantaina töistä päästyäni aloin pakkaamaan rinkkaa valmiiksi tulevaa vaellusta varten. Olin torstai iltana jo koonnut kaikki tavarat odottamaan valmiiksi. Piti vielä kerran varmistaa, että kaikki tarpeelliset tavarat tulevat mukaan ja pakata ne rinkkaan omille paikoilleen. Perjantai-iltana ei meinannut uni tulla, olihan kyseessä ensimmäinen oikea vaellukseni.

Olimme Pekan kanssa sopineet lähdön aamuseitsemäksi. Aamulla vielä viimeisten kamojen tarkistus ja kohti autoa. Kamojen pakkaamisen jälkeen sovimme, millä suunnitelmalla lähdemme kohti Urho Kekkosen Kansallispuistoa. Heinolassa pidimme kahvitauon ja sen jälkeen pidimme taukoja aina fiiliksen mukaan.

Matka kului rattoisasti aina Ouluun asti, missä pysähdyimme syömään. Ajattelin vielä kerran tarkistaa, että kaikki tarvittava on mukana. Huomasin vyöni unohtuneen eteiseen! Eikun hätäpäissään etsimään, mistä saisi uuden vyön ostettua. Suutari pelasti seikkailijat pinteestä. Ostin vyön ja pian pääsimme jatkamaan matkaa. Sodankylässä pysähdyimme ostamaan ensimmäiselle illalle pientä evästä, muuten koko reissun eväät oli pakattu päiväkohtaisesti rinkkaan. Lopulta 14 tunnin ja 1100km jälkeen kurvasimme Kiilopään retkeilykeskuksen pihaan. Meidän lisäksi pihassa oli vain yksi auto. 

Retkimuonaa

Reissulle varatut ruoat

Vaatteiden vaihdon ja rinkkojen punnitsemisen jälkeen suuntasimme kohti ensimmäistä yöpaikkaa. Olin suunnittelut ensimmäiselle illalle reippaan kolmen kilometrin patikoinnin Sivakkaojan laavulle, jotta saamme karistettua automatkan kankeuden jaloista. Kävelimme vajaat pari tuntia, kunnes saavuimme keskiyön aikaan laavulle.

Pääsimme ensimmäistä kertaa kokemaan Suomen yöttömän yön. Loppuilta menikin majoitteen pystyttämisessä sekä nuotiolla istuessa makkaraa grillaten.

Riippumatto

Riippumatto valmiina

Ensimmäisenä yönä riippumatossa meinasi tulla hieman kylmä, sillä yöllä lämpötila hieman yllättäen putosi pakkasen puolelle. Aamulla makuupussista ulos kömmittyäni kaivoin retkikeittimen rinkan syövereistä ja aloin kokkaamaan aamupalaa. Kello kävi jo puolenpäivän, kun pääsimme syömään aamupalaa. Samaan aikaan laavulle saapui ryhmä ikäihmisiä päiväkahville.

Toinen päivä

Olin jo edellisenä iltana käynyt mielessäni läpi tämän päivän reittiä ja sille mahdollisesti osuvia haasteita. Reittisuunnitelman mukaan meidän piti kulkea pienen suoalueen läpi, mikä osoittautui todella märäksi ja olisimme upotteen polvia myöten suohon. Kaivoin kartan taskusta ja aloimme suunnitella vaihtoehtoista reittiä ensimmäiseen taukopaikkaan. Muut laavulla olevat ihmiset osasivat auttaa meitä. He suosittelivat kulkemaan pitkin isompaa merkittyä polkua. Se toki tietäisi hieman pidempää matkaa tälle päivälle, mutta huomattavasti mukavampaa maastoa.

Pakkasimme rinkat, siivosimme roskat ja kiitimme avusta. Suuntasimme uutta reittiä pitkin kohti Niilanpään päivätupaa, missä meidän oli tarkoitus viettää päivän ensimmäinen pidempi tauko. Löysimme oikean polun helposti karttaa lukien ja lähdimme seuraamaan merkkejä. Polku oli leveä ja helppokulkuinen.
Kuljimme polkua muutaman tunnin, kunnes saavuimme seuraavaan risteykseen, mistä otimme suunnan kohti Niilanpäätä. Matkaa tuvalle oli risteyksestä saman verran mitä olimme kulkeneet. Tiesin tuvan lähestyvän siitä, että lähdimme nousemaan tunturille. Tupa sijaitsi tunturin rinteessä ja vierestä kulki isompi merkitty polku. Nousu tuntui jatkuvan ikuisuuden ja vihdoin puuston väistyttyä näimme lyhyen matkan päässä pienen tuvan. Tuvalle päästyämme huomasimme jonkun jättäneen kaminaan tulet ja tilan olevan lämmin. Pääsimme hetkeksi lämmittelemään sekä kuivattamaan räntäsateesta kastuneita varusteitamme.

Maisemat-Urho-Kekkosen-Kansallispuisto

Matkalla Niilanpäälle

Pienen tauon jälkeen tarkistin kartasta seuraavan etapin suunnitelman ja arvioin ajan, mitä matkaan menee. Räntää oli alkanut sataa enemmän ja lumikinokset tunturin rinteillä lisääntyivät. Palasimme isommalle polulle ja lähdimme kulkemaan vanhan poroaidan laitaa pitkin kohti Suomunlatvan laavua. Mönkijöiden käyttämä polku oli mutainen ja raskas kulkea. Poroaidan päätyttyä käännyimme viitoittomalle polulle, mitä pitkin pääsisimme laavulle saakka. Kuljimme hetken aikaa avotunturissa, kunnes polku alkoi laskeutua kohti joen vartta ja tiesimme taukopaikan lähestyvän. 

Laavulle päästyämme otimme heti ensimmäisenä rinkat pois selästä ja lepuutimme runneltuja hartioitamme. Kävimme hakemassa läheisestä joesta vedet ruoan valmistukseen ja aloimme tekemään lounasta. Syötyämme istuimme hiljaa ja ihailimme kaunista Suomen luontoa. Nautimme siitä hiljaisuudesta, mitä kaupungissa ei pysty kokemaan. Lounastauon jälkeen kokosimme jälleen tavarat ja lähdimme päivän viimeiselle etapille kohti Suomunruoktun autiotupaa.

Jääkylmän joen ylitys

Matka kului rattoisasti jokea myötäillen ja kaunista Lapin luontoa ihastellen. Mietimme useamman puun kohdalla, onko karhu mahdollisesti teroittanut siinä kynsiään, koska jäljet olivat sen mukaisia. Mönkijäura jatkui koko matkan aina ensimmäiselle kahluupaikalle asti. Pekka päätti ylittää virtaavan joen kiviä pitkin hyppimällä toivoen, ettei kengät kastu. Itse vaihdoin Crocsit jalkaan ja ylitin sääreen asti yltävän joen. Joen vesi oli jääkylmää, enkä tuntenut enää varpaitani päästyäni joen toiselle puolelle. Onneksi aivan joen vieressä oli tupa, jonne menimme. Tuvan vieraskirjan perusteella siellä oli edellisenä yönä ollut joku yötä. Teimme tulen kaminaan, haimme vettä ja aloimme kokkaamaan päivällistä. 

Koska olimme ainoat tuvalla ja koko päivän oli satanut räntää, päätimme Pekan kanssa nukkua tuvassa. Olin päättänyt nukkua koko reissun riippumatossa ja tästä syystä minulla ei ollut makuualustaa mukana. Pitkän ja raskaan päivän jälkeen uni tuli todella nopeasti kovasta puulaverista huolimatta.

Autiotupa UKK

Urho Kekkosen kansallispuistossa ja muissakin Suomen kansallispuistoissa on autiotupia, joissa saa yöpyä. Aina pitää kuitenkin olla oma majoite mukana, olkoon se teltta tai riippumatto. Koskaan ei tiedä onko tupa täysi ja mahtuuko sinne nukkumaan.

Aamupalan jälkeen suuntana oli Tuiskukurun autiotupa. Olin sunnitellut koko reissun niin, että yövymme aina tupien läheisyydessä. 

Päivä koitti taas sateisena ja kartasta oikean suunnan tarkistuksen jälkeen suuntasimme kohti Aitaojan tulipaikkaa. Emme olleet päättäneet vielä tässä vaiheessa kumman reitin valitsemme Aitaojan jälkeen. Vaihtoehtoina oli nousta avotunturiin ja kulkea mahdollisesti ilman vesi täydennyksiä koko päivä tai kiertää hieman ja seurailla jokea metsän halki.

Päädyimme seuraamaan jokea ja tässä vaiheessa sattui ensimmäinen virhe kartan lukemisessa. Olimme hetken seurailleet polkua ja vasemmalla puolella olisi pitänyt olla joki. Tarkistin karttasovelluksesta sijaintimme, olimme lähteneet kohti tunturia. Otimme kompassilla suunnan kartasta ja oikaisimme metsän halki takaisin oikealle polulle. 

Umpimetsä seikkailun jälkeen löysimme polun ja kartan tarkistuksen jälkeen huomasimme olevamme jo puolivälissä matkalla kohti lounaspaikkaa. Söimme lounaan Salonlammen laavulla. Pekka pääsi käyttämään ensimmäisen kerran mukanaan kantamaansa virveliä.

Pekka kokeili syökö kala

Pekka kokeili syökö kala

Jatkoimme matkaa seuraten vielä hetken jokea, jonka jälkeen lähdimme nousemaan kohti tuntureita. Matka tuntui jatkuvan ikuisuuden ja jalka alkoi painaa kulkijaa. Tunturin huipulle päästyä maisema ja kolme poroa palkitsi kulkijan ja saimme ensimmäisen kerran yhteyden kotiin. Erämaa-alueilla on paljon katvealueita, missä matkapuhelin ei toimi. Lähetimme tekstiviestillä tiedon kotiväelle, että olemme kunnossa. Tämän jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti Tuiskukurua. 

Tuiskukurun tuvalle kulki joen yli pieni silta, joten tällä kertaa emme joutuneet kahlaamaan. Tupa sijaitsi pienellä aukealla, eikä näin ollut yhtä viihtyisä mitä Suomunruoktun idyllinen autiotupa oli. Tutkin ympäristöä jo tuvalle kävellessä ja päädyin taas nukkumaan tuvassa sisällä, sillä tuvan ympäröi vain matala tunturikoivokko mihin en riippumattoa olisi saanut pystytettyä. Tupaan päästyä kävimme joella pesemässä kengät ja housut, sillä olimme koko päivän taas kulkeneet mutaisia polkuja pitkin. 

Päivällisen jälkeen emme juuri jaksaneet jutella ja kumpikin kävi aikaisin nukkumaan. Nukuin taas ilman patjaa kovalla laverilla.

Suo-Ukk

Matkalle osui useampikin suo

Kolmantena aamuna keli näytti jo hieman paremmalta ja vettä ei satanut heti herättyä. Tänään oli tiedossa koko reissun lyhin siirtymä, vain kahdeksan kilometriä Ampupäiden yli. Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen katsoimme ensimmäisen kerran mistä olimme tulleet ja tajusimme, että olemme koko matkan kävelleet ylämäkeen. Ampupäiden huipun jälkeen koittikin sitten yhtä pitkä alamäki. Alamäessä näimme ensimmäisen vastaantulijan moneen päivään. Olimme olleet kaksin, sitten Sivakkaojalta lähdön. Luirojärven tiesi olevan lähellä, koska laskeuduimme puurajan alapuolelle. Ylitimme useamman puron alueen mihin jäimme hetkeksi kuvaamaan dronella. Maisema oli todella hieno. Luirojärveltä laskevan joen yli oli onneksemme rakennettu viime vuonna silta, joten vältyimme taas kahlaamiselta. Luirojärven rannalla on useampi tulipaikka, varaus- sekä autiotupa ja kaiken lisäksi sauna!

Asetuimme taloksi Luirojärven autiotuvalle, paikalla oli myös useampi muu vaeltaja. Lounaan jälkeen tiedustelimme muilta paikalla olijoilta ovatko he käyneet jo huiputtamassa Sokostin, puiston korkeimman tunturin. Meidän piti vasta seuraavana päivänä lähteä Sokostille, mutta säätiedotusten perusteella koko päivän tulisi vettä ja huipulta ei näkisi mitään. Kaksi naista olivat myös juuri lähtemässä kohti Sokostia, joten kysyimme haittaako, jos lähdemme heidän mukaan? 

Pakkasimme päiväreppuihin vesipullot ja pientä evästä mukaan, nousua oli tiedossa todella paljon. Varustetarkastuksen ja suunnistusvuoron päättämisen jälkeen aloitimme seikkailun kohti Sokostia.

Olin etukäteen lukenut muutamista eri lähteistä kuinka haastava Sokostin huiputus olisi. Lähes kaikissa kirjoitettiin patikoinnin vievän neljästä viiteen tuntia. Tällä tiedolla lähdimme liikkeelle ja se osoittautui vääräksi jo ennen tunturin rinteen alkua. Muutaman tunnin jälkeen polku katosi ja se vaihtui kivikoksi, mitä kuljimme aina huipulle asti.

Sokostin huippu

Matkalla Sokostille

Jalka alkoi painaa nousussa ja meillä meni viimeisen kilometrin kulkemiseen yli tunti. Huipulla tuuli todella kovaa ja jouduimme huutamaan toisillemme, jotta saimme viestin perille. Söimme eväät ja joimme huiputusjuomat, otimme kuvia ja Pekka lennätti dronea. Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja täydellinen keli kruunasi upeat maisemat tunturin laelta. Nautimme hetken maisemista ja lähetimme kotiin taas viestit “kaikki on hyvin”. Hetken istuskelun jälkeen päätimme lähteä takaisin Luirojärven tuvalle. Tällä kertaa laskeuduimme suoraan tunturia alas, ylös tullessa kiersimme loivempaa rinnettä. Paluumatka meni huomattavasti nopeammin, osittain reittivalinnan takia ja myös sen takia, että tiesin pääseväni saunaan! 

Tuvalle päästyä huomasimme, sinne oli saapunut muutama uusi seurue. Nyt meitä oli yötä tuvan ympäristössä neljä eri seuruetta. Sovimme yhdessä saunavuoroista ja Pekka lähti kantamaan vettä saunalle, kun itse jäin pystyttämään riippumattoa. Menin auttamaan Pekkaa veden kantamisessa ja saunan lämmittämisessä. Saimme itse ensimmäisen saunavuoron. Haaveilin uimisesta tunturijärvessä, mutta luettuani vieraskirjasta jäiden lähteneen kaksi viikkoa sitten ja näin veden olevan maksimissaan +4 asteista hylkäsin haaveet. Luirojärvi on matala järvi ja olisin joutunut kahlaamaan pitkälle järveen ennen kuin olisin päässyt kunnolla kastautumaan. Kävimme muutaman kerran saunassa ja jäähdyttelimme saunan terassilla nauttien saunajuomista, joita olimme kantaneet 50 km erämaahan. Nopean saunomisen ja peseytymisen jälkeen päästimme seuraavat saunomaan ja menimme nukkumaan. Huomenna olisi tiedossa ansaittu vapaapäivä, koska kävimme Sokostilla jo tänään.

Luirojärven Hilton Autiotupa

Luirojärven Hilton

Neljäntenä aamuna päivä koitti taas harmaana ja mietimme, miten vietämme tämän vapaapäivän. Pekka keräsi kalastusvälineet ja lähti kokeilemaan, antaako Luirojärvi kalaa. Itse lähdin tutkimaan lähiympäristöä ja tupia mitä sieltä löytyy. Luirojärven rannalla on kaksi varaustupaa, kaksi autiotupaa, sauna sekä huoltomiesten kämppä. Huoltotupa oli hieman syrjemmässä muista tuvista. Siellä oli sähköt ja muut mukavuudet. Pekan ollen vielä kalassa  kaivoin taas kartan esiin ja aloin tutkia reissun viimeisiä etappeja. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tämän päivän piti olla lepopäivä ja vasta huomenna jatkaa Luirolta Lankojärvelle. Kuluneet päivät ja niiden rasittavuus sai meidät uusiin aatoksiin ja aloin miettimään miten saisimme viimeiset kolme päivää käytettyä niin, että pääsisimme lähemmäs Kiilopäätä jo tänään. Iltapäivällä tarkistin vielä tulevien päivien säätiedot. Vettä pitäisi sataa vasta huomenna. Yhteistuumin päätimme pakata tavarat ja suunnata kohti seuraavaa yöpaikkaa. 15 km päässä olisi tulipaikka missä meidän oli tarkoitus olla yötä. Olihan meillä asiaan kuuluvasti majoitteet mukana. 

Rinkat pakattuamme ja ensimmäiset sata metriä kävelytämme, taivas aukesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Säätiedot eivät siis pitäneet lainkaan paikkaansa. Palasimme omia jälkiämme pitkin aina sillalle asti mistä ylitimme Luirojärven ja lähdimme seuraamaan järven länsilaitaa pohjoiseen. Järven laidalla oli muutama tulipaikka. Huomasimme siellä olevan teltan. Joku yksinäinen kulkija oli yöpynyt täällä ilman omassa rauhassaan. Jatkoimme matkaa ja odottelimme tulevaa suota. Se oli ensimmäinen kiintopiste kartalla, jotta tietäisimme, missä kohdin kuljemme. 

Suon tullessa eteen tarkistin kartasta, mistä kohdin meidän pitäisi kulkea. Kartalla polku kiersi suon, mutta päätimme mennä sen läpi. Viimeiset kymmenen metriä piti kulkea kaatuneen puun yli. Suo oli tässä kohdin syvä, vaellussauvalla ei yltänyt pohjaan ja puun päälle mahtui vain yksi jalka kerrallaan. Pekka ylitti kosteikon ensin ja sain koko ajan jännittää milloin hän kaatuu suohon. Itse seurasin perässä. Tähän lyhyeen matkaan kului useita minuutteja. Sykkeet hakkasivat tapissa ja mietin miten toimin jos kaadun. Ylityksen jälkeen tasasimme sykkeitä hetken aikaa ja totesimme nyt olleen reissun ainut tyhmä tiedostettu riski. Suon jälkeen litimärkä metsä kuljetti meitä kurun alkuun asti, mitä seurasimme aina tulipaikalle asti.

Jäätynyt lammikko UKK Kansallispuisto

Lunta oli vielä paikoitellen maassa

Tulipaikan lähestyessä jouduimme ylittämään joen muutaman kerran. Lapissa pienet joet tai purot ovet onneksi matalia, joten kenkiä ei tarvinnut riisua ja pääsimme nopeasti jatkamaan matkaa. Tulipaikalle päästyä totesimme kelin olevan kurja ja vettä satoi entistä enemmän. Polttopuita ei ollut ja alue oli muutenkin tylsä. Kaivoin kartan esiin ja aloin katsoa seuraavaa paikkaa mihin voisimme mennä yöksi. Muutaman tunnin kävely ja olisimme seuraavalla tulipaikalla missä pitäisi olla varmasti polttopuita. Eikun rinkat selkään ja kohti seuraavaa kohdeta! Nousimme pois joen vierestä ja jatkoimme pientä polkua mäntymetsässä. Molemmat alkoivat olla väsyneitä vesisateeseen, märkiin vaatteisiin ja reissun rankkuuteen. Emme vaihtaneet montaa sanaa matkalla Padagovan tulipaikalle. 

Padagovalla odotti yhtä surullinen näky mitä edellisellä. Täällä kyllä oli polttopuita, mutta ne olivat litimärkiä. Minkäänlaista sateensuojaa ei ollut ja joelle oli jyrkkä lasku, mistä vettä olisi pitänyt hakea. Tässä vaiheessa päätimme kulkea vielä yhden etapin yöpaikkaan, missä olisi varmasti sateensuoja ja paikka kuivata litimärät vaatteet. Olimme melkein kävelleet Lankojärvelle. Polkujen risteyksessä otimme suunnan kohti Kotakönkään laavua, se oli lähempänä Kiilopään retkeilykeskusta kuin Lankojärvi. Reittivaihtoehdot olivat joko joen vartta hieman kiertäen tai suorempaa reittiä metsän läpi. Olimme kävelleet koko päivän mäkiä ylös ja alas ja luulin metsän läpi menevän reitin olevan tasaisempi. Luuloni oli väärä ja matkalla osui useampi pitkä nousu. Kello lähenteli taas puolenyön saapuessamme laavulle. Täällä ei ollut onneksemme ketään muita ja saimme levittää märät vaatteemme kuivumaan laavulle. Otin sytytyspalat rinkasta ja ja sytytin saman tien nuotion. Pekka jäi purkamaan rinkkaan, kun itse lähdin hakemaan läheisestä joesta vettä. Päivä oli ollut rankka ja jouduin pakottamaan itseni syömään. Seuraavana päivänä pitäisi jaksaa vielä kävellä viimeinen etappi takaisin autolle. 

Oli keskiyö. Pienen taistelun jälkeen sain valmistettua itselleni iltapalan, jonka syötyäni kömmin makuupussiin laavun laverille nukkumaan. Makuualustaa ei vieläkään ollut mukana, mutta väsynyt kulkija nukkuu hyvin myös kovalla lattialla.

Vaatteiden kuivaaminen vaelluksella

Kaatosateessa kulkemisen jälkeen on hyvä kuivata varusteet

Päivällä herätessä ja aamupalaa tehdessä laavulle saapui kokenut vaeltaja, joka oli tulossa Tuiskukurusta, siltä samalta tuvalta, missä olimme yöpyneet reissun toisena yönä. Hänen tarinoita kuunnellessa aika vierähti nopeasti ja emme olisi millään malttaneet lähteä kohti autoa. Vaeltaja antoi meille vielä viimeiset vinkit, mistä kannattaa kulkea, jotta matka olisi helppo ja näkymät hienot. Pakkasimme rinkat, sanoimme heipat ja lähdimme hänen ohjeiden mukaan kohti Kiilopäätä. Heti Kotakönkään ylitettyä käännyimme ja kuljimme kahden lammen välistä. Pekka mietti koskea katsoessa saisiko siitä kalaa. Virveli oli hajonnut aiemmin, joten tällä kertaa hän ei päässyt kokeilemaan. 

Tuuli yltyi hurjasti ja pelkäsimme puiden kaatuvan kulkiessa mäntykankaan läpi kohti tuntureita. Olin katsonut lounaspaikan tunturin järven rannalta ja sitä lähestyessämme ihmettelin, miksi Pekka ei vastaa puheeseen. Hän oli jäänyt sadanmetrin päähän ja nojaili vaellussauvoihin. Odottelin että Pekka saa otettua minut kiinni ja ihmettelin miksi häneltä oli väri kadonnut kasvoilta. Kysyin onko kaikki hyvin ja tarvitseeko nyt pysähtyä jo syömään? Päätimme pitää tauon aiemmin ja pystytimme laavukankaan keskelle polkua puiden väliin. Kumpikin söi hiljaa omissa oloissaan, ruokailun jälkeen Pekalle palasi väri taas kasvoille ja juteltavaa löytyi taas. Totesimme yhteistuumin hänen syöneen liian vähän edellisenä päivänä. 

Ruoan jälkeen aloimme olla jälleen avotunturissa ja tunturijärven jälkeen osasimme lähteä seuraamaan mönkijäuraa rinteeseen mistä pääsimme takaisin puiston merkityille reitelle. Mäen päälle päästyä sen toisella puolella aukeni laakso missä oli ollut Rautulammen päivätupa. Tupa oli palanut viime talvena ja nyt siellä oli vain kivijalka jäljellä. Lammen jäädessä taakse lähdimme seuraamaan merkkejä kohti Kiilopäätä. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua mahtavalta idealta päästä saunaan ja pehmeään sänkyyn nukkumaan! 

Noustessa vielä viimeisen tunturin, Niilanpään päälle tajusin reissun lähenevän loppuaan. Tänne on vielä pakko päästä uudestaan. Pitkän laskun jälkeen olimme jälleen Niilanpään päivätuvalla ja tiesimme olevamme lähellä autoa. Viimeiset kilometrit kuljimme vielä leveää mönkijäpolku autolle. Kiilopäällä otimme vielä pakolliset kuvat kansallispuiston portista ja suuntasimme autolla kohti Saariselkää, missä meillä oli hotelli varattuna reissun viimeiseksi yöksi.

UKK alku ja loppu

Maalissa!

 

Artikkelin kansikuva: Tero Laakso